Miksi päätin adoptoida rescuekoiran

Photo by Margarita Kosior on Unsplash

Viime postauksessani kerroin mustalaisjoukon hyökkäyksestä ICAR:in rescuekoiratarhalle ollessani siellä vapaaehtoisena auttelemassa kesällä 2012. Nyt valotan hieman seuraavan päivän tapahtumia. Hyökkäystä seuraavana päivänä, kun palasin sairaalasta joskus iltapäivällä, mustalaispojat heittelivät taas kiviä siihen koiratarhan pellon puoleiseen aitaan ja minä sain tarpeekseni.

Päätin tehdä siitä lopun ja soitin hätäkeskukseen ja vaadin poliiseja tulemaan paikalle. Jonkin ajan päästä paikalle saapuivatkin paikallispoliisit. Koska he eivät osanneet englantia, he kyselivät tietenkin Iulialta mikä ongelmani oli. Hän ihmetteli minulle, että miksi olin soittanut hätäkeskukseen.

Poliisit käskivät minut autoonsa istumaan ja halusivat nähdä passini. Hetken keskenään juteltuaan, he käskivät minut ulos autosta ja hurauttivat pois. Kysyin hämmästyneenä ja tuohtuneena Iulialta, että mitä ihmettä, eivätkö he aikoneet tehdä asialle mitään. Hän sanoi, että nuo poliisit eivät katsoneet aiheelliseksi puuttua asiaan.

Suomen suurlähetystö puuttuu asiaan

Hermostuin toden teolla, koska en halunnut seuraavana yönä kokea samaa enää uudelleen. Sain idean soittaa Suomen Bukarestin suurlähetystöön ja tiedustella sieltä voisivatko he auttaa asiassa. Soitin sinne ja kerroin mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Sanoin olevani huolissani turvallisuudestani, sillä minun oli pärjättävä siellä vielä 1,5 viikkoa.

Puhelimessa ollut virkailija sanoi palaavansa hetken kuluttua asiaan.  Noin puolen tunnin kuluttua puhelimeni kilahti ja virkailija kertoi olleensa yhteydessä Giurgiun pääpoliisiasemalle.

Hän sanoi puhuneensa poliisipäällikön kanssa, joka oli luvannut hoitaa asian. Päällikkö oli antanut määräyksen, että Baneasan kylän paikallispoliisit partioisivat koiratarhan takana olevalla pellolla öisin koko loppulomani ajan.

Olin todella kiitollinen suurlähetystöltä saamastani avusta. Virkailija pyysi olemaan yhteydessä häneen, jos määräystä ei noudatettaisi. Ihmeekseni näin todellakin tapahtui. Illalla noin yhdeksän paikkeilla pellolle ilmestyi poliisiauto. En tiedä, mihin aikaan aamusta he häipyivät partiopaikaltaan, mutta he ilmestyivät kiltisti sinne joka ikinen ilta lähtöpäivääni saakka.

Iulian ystävä Doina oli myös palkannut yksityisen vartiointiliikkeen vartioimaan tarha-aluetta sen ulkopuolelta. Portin puolella päivysti kaksi vartijaa, jotka olivat paikalla 24/7.

Iulian rikkoutunut auto ja ikkunat säpäleinä

Iulian auto koki kovia tarhan ulkopuolella. Siitä rikottiin tuulilasi siihen kuntoon, että se oli poistettava kokonaan ja konepellissä oli lommoja. Tarharakennuksesta särkyi kaikki tien puoleisen päädyn ikkunat. Hänen pojallaan oli suojelusenkelit mukana, koska Iulian makuuhuoneen ikkunan läpi oli tullut betonilohkare, mutta luojan kiitos ei ollut osunut sängyssä nukkuvaan poikaan. Adrian ja vanhempi vapaaehtoinen mies Stelica korjasivat takaosan aaltopeltiset aidat.

Kaikeksi onneksi myös koirien kennelit säästyivät ja kuin ihmeen kaupalla yksikään koirista ei loukkaantunut. Pari takaosan kenneleissä olevaa pikkukoiraa pääsi pakoon hyökkääjiä ulkopuolelle, mutta ne saatiin palautettua takaisin tarhalle. Paikalle ilmestyi jonkin tv-aseman uutisreportteri kuvaajan kera haastattelemaan Iuliaa ja minäkin sain osaltani kertoa tapahtumista. Joten melkoisen dramaattinen ilta ja yö siellä oli, mutta onneksi minun lisäkseni kukaan muu ei saanut vammoja.

Hyökkäyksen aiheuttamat seuraukset

Onneksi aidat saatiin korjattua ja ikkunoihin laitettua suojaksi pahvia, mutta Iulian auto vaati suurempia korjauksia. Veden haku koirille piti järjestää jollain muulla tavalla. Kaikeksi onneksi meitä auttaneella naapurilla oli hevonen ja rattaat. Niinpä lastasimme aamuisin tyhjät vesitynnyrit hänen rattailleen ja hän palasi takaisin parin tunnin päästä käytyään täyttämässä ne vapaaehtoisena apulaisena toimineen miehen kanssa.

Viikon päästä tapahtuneesta Iulialle soitettiin ja hänelle sanottiin, että minun pitäisi käydä oikeuslääkärin pakeilla. Niinpä eräänä päivänä ajoimme Giurgiuun häntä tapaamaan. Paikalla ollut avustaja mittasi ja kuvasi  minun vammani ja ne kirjattiin tarkasti papereihin. Loppuaika tarhalla meni hyvin, olihan siellä sekä vartiointiliikkeen miehet, että öisin poliisipartio paikalla.

Pari kuukautta paluuni jälkeen soitin Bukarestiin Suomen konsulaattiin ja kysyin, että oliko asia edennyt jo oikeuteen. Seuraavana päivänä sain sähköpostia, että nämä miehet oli vapautettu ja heidät oli tuomittu ainoastaan sakkorangaistukseen.

Tuo on hyvin tyypillistä Romaniassa eli korruptio pitää huolen siitä, ettei koiratarhoille tapahtuvista ilkitöistä ikinä seuraa tekijöille sakkoja kummempia seuraamuksia.

Kuinka tuo tapahtuma vaikutti minuun

Kaiken tuon tapahtuneen jälkeen huolestuin yhä enemmän noiden koiraparkojen turvallisuudesta ja tulevaisuudesta. Ajattelin, että jossain vaiheessa haluan itsekin antaa kodin jollekin noista ressukoista ja adoptoida rescuekoiran. Toki se vaatisi ensin selvitystyötä, että kaikki Suomeen tuotavia koiria koskevat määräykset täyttyisivät. Lisäksi minulla oli tuolloin vielä neljä isoa koiraa, joka mieheni mielestä on maksimimäärä.

Niinpä kuluikin vielä pari vuotta ennen kuin meidän perheeseemme liittyi ensin Dede ja myöhemmin Deden sisko Lissu. Tutustuin moniin rescuekoiraihmisiin tuon draamaattisen illan ansiosta, koska se keräsi huomiota niin meillä Suomessa kuin myös muissa maissa ympäri Eurooppaa. Yksi niistä mahtavista ihmisistä oli bukarestilainen Mihai, jonka pelastamia onnekkaita sydämenvaltaajia nykyiset perheenjäseneni Dede ja Lissu ovat.

Päätin kuitenkin keksiä muita keinoja auttaa noita kodittomia, surusilmäisiä karvatassuja. Jaoin Facebookissa ICAR:in sekä monen muun yksityisen rescuetarhan kotia etsivien koirien kuvia ja ilmoituksia. Olin myös auttamassa muutaman sydämenvaltaajan pääsyä Suomeen ja omaan loppuelämän kotiin. Toimin tulkkina, autoin järjestelemään asioita ja varaamaan lentojakin tänne. Koska minulla on melko monipuoliset kädentaidot, valmistin kaikenlaisia käsitöitä ja lahjoitin ne Facebookissa pidettäviin koirahuutiksiin. Niillä kerätään varoja rescuekoirien sterilointeihin ja kastrointeihin, tarvittaviin eläinlääkärikuluihin, koirien ruokiin, yms.

Menetin siis sydämeni aivan totaalisesti noille kodittomille, kaltoinkohdelluille koirille ja otin elämäntehtäväkseni pelastaa heistä niin monta kuin mahdollista. ICAR:in tarhalta minulle piti saapua koira nimeltä Hero, jonka olin pyytänyt Iuliaa pelastamaan Giurgiun julkiselta tarhalta. Heron adoptointi ja tulo Suomeen jäi kuitenkin vain haaveeksi, koska Iulia kieltäytyi viime hetkillä antamasta tuota suloista ressukkaa minulle.

Ensi kerralla kerron toisesta matkastani Iulian tarhalle, jolloin minulle alkoi paljastua tuosta naisesta aivan uusia puolia. Tuolla matkallani vierailin myös Giurgiun pormestarin luona, Giurgiun kunnallisella kulkukoiratarhalla sekä käväisin uuden ystäväni Dianan kanssa Constantassa.