Lupasin noin viikko sitten kertoa tästä dramaattisesta tapahtumasta ICAR:in eli Iulia Capatinan yksityisellä rescuekoiratarhalla. Edellisenä iltana mustalaispojat olivat heitelleet kiviä tarhan takaosassa olevaan aaltopeltiaitaan ja Iulia kertoi sitä jatkuneen jo useampana iltana ennen saapumistani. Olihan se ärsyttävää, mutta en olisi ikinä osannut aavistaa mitä tuleman piti.
Tapahtumat lähtivät siis liikkeelle kolmantena iltanani tarhalla joskus kello 21 jälkeen. Ensin tarhan ulkopuolelta alkoi kuulua hirvittävä möykkä, sitten tarhaan alkoi sadella betonilohkareita ja Iulia käskytti minua menemään sisälle tarharakennukseen turvaan.
Hän sammutti tarharakennuksesta valot ja häipyi takaisin ulos. Minä lymyilin yksikseni siellä rakennuksen keskellä kulkevalla käytävällä. Kuuntelin ulkoa kuuluvaa huutoa ja jyskytystä, kun miehet yrittivät tulla väkisin tarhan portista läpi.
Olin aivan käytävän etuosassa, kun ikkunan läpi sinkoutui suuri betonilohkare aivan jalkojeni juureen. Katsoin viisaammaksi siirtyä aivan käytävän perälle, etten saisi kivistä osumia. En tiedä, miksi tarhan ulkopuolella aidan vieressä oli kasoissa betonilohkareita, mutta niitä nyt sitten sateli rakennuksen katolle, päätyikkunoiden läpi ja pihamaalle.
Se meteli oli aivan käsittämätöntä, aivan kuin sotatantereella. Kuului kivien jytkettä katolta, särkyvän lasin helinää, miesten kovaäänistä huutoa ja aitapeltien kolinaa. Siinä pimeällä käytävällä seisoessani ehdin jo ajatella, että kohta käytävään syöksyy joukko raivoavia mustalaisia, jotka hakkaavat minut kuoliaaksi.
Jonkun ajan kuluttua kuulin askeleita ja Iulia tuli sisään rakennukseen. Hän huikkasi hiljaa, että missä olen. Vastasin olevani käytävän perällä ja hän sanoi, että meidän pitää paeta välittömästi. Nuo hyökkääjät olivat huutaneet aikovansa tappaa meidät kaikki. Hän koppasi parivuotiaan pienen poikansa sieltä päätyhuoneesta kainaloonsa ja kapusimme keskimmäisen huoneen avoimesta ikkunasta takapihalle.
Seuraavaksi meidän piti kiivetä noin parimetrisen lauta-aidan yli lähinaapurin puolelle. Siellä olikin naapurin pojat vastassa ja he auttoivat meitä siitä aidan yli. Päästyämme naapurin pihamaalle Iulia pyörtyi, mutta virkosi pian naapurin rouvan nostaessa hänen jalkansa ilmaan. He kävivät romaniaksi kiivasta sananvaihtoa keskenään, josta en tietenkään ymmärtänyt sanaakaan.
Jonkun aikaa siellä oltuamme tämä naapurin rouva sanoi Iulialle, että meidän pitää poistua. Kysyin Iulialta, että miksi ihmeessä he ajavat meidät surman suuhun. Tietysti he pelkäsivät, että jos hyökkääjät saavat tietää heidän auttaneen meitä, niin he joutuvat myös itse vaaraan.
No, Iulia käski minun ottaa yhden tarhalta karanneen pienen koiran kainalooni ja sanoi, että meidän pitää nyt lähteä. Tämä kuulosti minusta aivan järkyttävältä, koska Iulian mukaanhan miehet olivat uhanneet tappaa meidät.
Ainoa reitti ulos oli portti siihen tielle, jossa myös nuo hyökkääjät olivat. Menimme kuitenkin ulos portista ja Iulia lähti lähti kävelemään edelläni poikansa sylissään kohti tarhan sisäänkäyntiä. Aloin nyyhkyttämään, koska ajattelin joutuvamme kohta hyökkäyksen kohteeksi.
Lähestyessämme tarhalle vievää porttia, siellä kajastavassa valossa näkyi joukko miehiä ja hidastin vauhtia. Lähemmäksi päästyäni huomasin, että portilla oli poliiseja sekä myös kylän pormestari, joka minusta oli aivan omituista.
Tämä mies katsoi minua päästä varpaisiin kuin halpaa makkaraa eikä ollut puhettakaan, että hän olisi pahoitellut tapahtunutta. Olin varmasti melko säälittävä näky revenneissä shortseissani ja verisen sääreni kanssa, sillä aitaa ylittäessäni olin telonut itseäni.
Tarhan työntekijä Adrian sekä vapaaehtoistyöntekijä Stelica olivat olleet todella huolissaan meistä. He olivat etsineet meitä poliisien kanssa ja miettineet hädissään, että minne me oikein olimme hävinneet. Eniten he olivat huolissaan tietenkin minusta ja olivat todella huojentuneita meidät nähdessään.
Poliisit ottivat minut ja Iulian kyytiin ja lähdimme ajamaan paikalliselle poliisiasemalle. Muistan kuinka tuo matka tuntui hyvin epätodelliselta. Aivan kuin kaikki olisi ollut pahaa unta.
Katuvalojen himmeässä hohteessa erottui toisella puolella tietä rivissä seisovat mustalaiset ja tarhan takana olevalla pellolla seisoi iso musta bussi. Sen edessä seisoi kommandopipoihin sonnustautuneita poliiseja rynnäkkökiväärien kanssa.
Iulia oli ehtinyt ennen pakenemistamme soittaa hätäkeskukseen ja vaatia paikalle erikoisjoukkoja. Hän oli pyytänyt nimenomaan näitä erikoisjoukkoja vedoten siihen, että tarhalla oli myös suomalainen vapaaehtoistöissä oleva nainen. Paikallispoliisit eivät olisi niihin mustalaisiin saaneet mitään kuria.
Tarhan takana olevalla pellolla oli ollut myös Iulian ystävä Doina veljensä sekä heidän parin ystävänsä kanssa. He olivat ajatelleet tulla pellolle yöksi piknikille, että saisimme nukkua rauhassa ilman öistä kivitysepisodia.
He olivat tulleet kahdella autolla ja pysäköineet pellolle. Kaikkihan ei mennyt sitten käsikirjoituksen mukaan ja tilanne eskaloitui nopeasti.
Lauma mustalaisia oli rynnännyt sinne pellolle ja he olivat yrittäneet kaataa Doinan sekä hänen veljensä autot. Onneksi heillä molemmilla oli isot katumaasturit, joten miehet eivät saaneet niitä kaadettua ja he pääsivät ajamaan autoillaan pakoon sieltä pellolta.
Doinan auton takaikkuna oli rikkoutunut siihen osuneesta kivestä, joten hän lähti myös poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta.
Tämä rikosilmoituksen teko oli todella mielenkiintoinen episodi. Paikalla oli Giurgiun poliisilaitokselta nuori miespoliisi. Hän oli ainoa, joka osasi englantia ja hän saneli minulle mitä minun pitäisi kirjoittaa lausuntooni.
Loppuvaiheessa minä kiukustuin ja sanoin hänelle, että haluan kirjoittaa siihen myös olleeni hengenvaarassa ja saaneeni vammoja. Hän sanoi, että okei, voithan kirjoittaa halutessasi siihen niin ja kirjoitti sitten nämä samat asiat romaniaksi omaan paperiinsa.
En osaa sanoa kuinka kauan siellä meni, mutta minullehan iski sitten pissahätä ja kyselin, että missä mahtoi olla wc. Yksi poliiseista viittilöi minua ulos ja minun lausuntoni vastaanottanut poliisi sanoi, että voin mennä ulos ja portista takapihalle. Tottakai oletin, että siellä on ulkohuussi ja hipsin portista takapihalle.
Siellä oli kuitenkin niin pimeää, etten nähnyt eteeni metriä pidemmälle ja lopulta oli pakko ruveta kyykkypissalle siihen aidan viereiseen heinikkoon. Mielessäni naureskelin, että kotona ei varmasti kukaan usko, kun sanon käyneeni poliisiaseman takana tarpeillani ihan luvan kanssa. Hih, onneksi ei ollut isompi hätä.
En siis tiedä oliko siellä jossakin perällä ulkohuussi, koska oli niin pimeää eikä minua kukaan lähtenyt sinne opastamaan. Lopulta pääsimme lähtemään takaisin tarhalle, jonne Doina meidät ystävällisesti kävi autollaan heittämässä. Vähän jännitti käydä nukkumaan, mutta kello oli noin kolmen paikkeilla aamuyöllä ja vaivuin lopulta levottomaan uneen.
Seuraavana aamuna heräsin sydämen rytmihäiriöihin ja Iulia soitti minulle ambulanssin. Minut vietiin pillit vinkuen noin kolmenkymmenen kilometrin päähän Giurgiun sairaalaan tutkittavaksi. Matka meni hiljaisuuden vallitessa, koska naishoitaja ei osannut englantia.
Hän oli saanut ilmeisesti Iulialta tarvitsemansa tiedot. Tutkimusten jälkeen pääsin lähtemään ja lääkäri soitti poliisit noutamaan minua, koska olin unohtanut lompakkoni tarhalle eikä minulla ollut rahaa taksiin.
Poliisit tulivat ja lääkäri selitti heille tilanteeni. Nousin poliisiautoon ja ajoimme Giurgiun pääpoliisiasemalle. Tarkoitus oli siellä odotella sitä nuorta englanninkielen taitoista poliisia. Jonkin ajan kuluttua minut kuitenki haettiin puhelimeen ja nuori poliisi kertoi, että nuo poliisit vievät minut takaisin Baneasaan.
Hyppäsin taas heidän kyytiinsä, mutta he ajoivatkin bussiasemalle. Sieltä he etsivät käsiinsä englantia osaavan vartijan, joka kertoi, että menisin bussilla Baneasaan. Sanoin hänelle, ettei minulla ole yhtään rahaa mukanani. Hänen mukaansa se ei ollut ongelma.
Niin siis poliisit häipyivät ja lopulta vartija tuli sanomaan, että seuraisin häntä bussille. Hän ohjeisti bussikuskia jättämään minut Baneasan kylän poliisiaseman eteen. Nousin kuljettajan viereen pikkubussiin ja lähdimme matkaan. Kun saavuimme kylään, hän pysäytti poliisiaseman eteen ja heilautti kättään hyvästiksi.
Paikallispoliisit ottivat minut hetken ihmeteltyään autoonsa ja veivät takaisin tarhalle. Iulia oli ihmeissään, kun ilmestyin takaisin tarhalle. Hän sanoi, ettei uskonut minun palaavan.
Nauroin hänelle, että mihin minä olisin lähtenyt ilman tavaroitani ja rahaa. Enkä muutenkaan aikonut palata kotiin ennen aikojaan.
Seuraavassa postauksessani kerron, mitä tapahtui seuraavana päivänä. Siihen liittyy Baneasan paikallispoliisit ja tuon dramaattisen hyökkäyksen jälkiseuraamukset.
