Kuinka menetin sydämeni kodittomille hännänheiluttajille
Tämä tarina alkaa siitä, kun 2012 keväällä tutustuin Facebookissa ruotsalaiseen naiseen Ewaan, joka teki vapaaehtoistyötä romanialaisten rescuekoirien parissa ja kävi loma-aikoinaan auttelemassa eräällä Giurgiun maakunnassa olevalla koiratarhalla. Hänen kauttaan tutustuin naiseen nimeltä Iulia Capatina, joka piti omistamaansa ICAR-nimistä rescuekoiratarhaa pienessä Baneasan kylässä. Juttelin hänen kanssaan Facebookissa ja halusin mennä vierailemaan tarhalla kesälomallani. Hän toivotti minut tervetulleeksi ja niinpä sitten varailin lennot Bukarestiin, Romaniaan valmiina viettämään kesälomani pari ensimmäistä viikkoa vapaaehtoistyössä Iulian tarhalla. Sydäntäni särki nähdä ne kaikki kodittomat koirat anelevine katseineen tarhan verkkoaitojen takana ja halusin tehdä jotakin niiden hyväksi.
Ihanat karvakorvat vastaanottokomiteana
Niinpä sitten kesäkuussa 2012 saavuin Henry Coandan lentokentälle Bukarestiin, johon ihana neitokainen Doina oli tullut minua vastaan ja matka Baneasan kylään alkoi. Noin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme perille kylään ja Iulian tarhalle. Tarhaa ympäröivät kaksimetriset kattopelleistä ja laudoista rakennetut aidat. Porttien takaa kuului valtava haukkukonsertti ja sitten miehen käskevä karjaisu, joka hiljensi haukunnan. Pieni ja hoikka nainen astui ulos portista minua vastaanottamaan ja siirryimme varovasti portin raosta sisäpuolelle, etteivät koirat päässeet livahtamaan karkuun.
Astuessani portista sisään vastaani pelmahti kymmeniä karvatassuja. Oli pieniä, keskikokoisia ja todella suuria koiria ja muutama pentukoirakin. Mustia, valkoisia, ruskeita, harmaita, pilkullisia ja laikukkaita. Pörröisiä ja sileäkarvaisia, pysty- ja luppakorvaisia. Olin saapunut koiraihmisen paratiisiin. Kaikki halusivat tutustua uuteen tulijaan, nuuskien ja pomppien, ilmaisten tällä tavoin rakkauden kaipuunsa. Kaikki olivat innokkaita saamaan osansa rapsutuksista ja niitähän minulta sai yllin kyllin. Samalla näkösälle ilmestyi myös tuo mies, Adrian, joka oli hyvin kuuluvalla karjaisulla hiljentänyt vastaanottokomitean. Kuten tulin huomaamaan koirat kunnioittivat häntä ja uskoivat välittömästi hänen komentojaan. Kun minä joskus yritin, koirat vilkaisivat minua välinpitämättömästi ja jatkoivat haukkumista.
Koirista noin 30-40 oli vapaana tarhan pihalla ja loput kenneleissä ympäri tarhaa. Tarhan laidalla oli kivirakennus, joka toimi Iulian, hänen puolitoistavuotiaan poikansa ja työntekijänä tarhalla toimivan Adrianin asuntona. Minä sain majoittua toiseen takimmaisena olevista huoneista ja toinen niistä toimi ruokailutilana sekä väliaikaisena apulaisena toimivan vanhemman miehen nukkumapaikkana. Koirathan saivat liikkua vapaasti rakennuksen käytävillä, johon ne tulivat kuumina kesäpäivinä makoilemaan. Käytävillä ja eteisessä oli aina tungosta, kun kaikki halusivat päästä viileämpään paikkaan auringon paahteesta lekottelemaan.
Tulopäivän ilta meni ihmetellessä eikä nukkumisesta meinannut tulla mitään, koska olin ihan täpinöissäni ja huoneessa oli aivan hillittömän kuuma. Ilma huoneessani viileni vasta noin neljän paikkeilla aamuyöstä, jolloin vaivuin lopulta uneen. Aamulla sitten heräilin noin kymmenen paikkeilla, kun aurinko taas porotti kattoon lämmittäen huoneet tukahduttavan lämpimiksi. Aamupalan ja kahvikupposen jälkeen aloin tutustua tarhaan ja sen koiriin. Jotkut olivat innoissaan valmiina tekemään tuttavuutta, jotkin seurailivat uteliaina sivummalta ja muutama arempi väisteli pihassa kauemmaksi. Pyysin työkaluja ja aloin siivoamaan pihaa harjaamalla, koska Iulia ei päästänyt minua kenneleihin. Hän sanoi, että se on Adrianin tehtävä eikä minun. Hänen mielestään olin vieraana, mutta minä vakuutin tulleeni tekemään töitä enkä lomailemaan.
Keskipäivän jälkeen aurinko teki homman mahdottomaksi ja koska tarhalle ei tullut juoksevaa vettä, lähdimme Iulian ja vanhemman miehen kanssa hakemaan koirille vettä muutaman kilometrin päästä suurilla muovipöntöillä. Pakkasimme pöntöt Iulian farmariautoon, josta oli takapenkki irrotettu ja ajoimme lähteelle, jossa täytimme ne ääriään myöten. Kävimme menomatkalla syömässä kylän keskustan pikku kuppilassa ja tullessa ostamassa muutaman vesikanisterin meille juomavedeksi sekä valtavan vesimelonin välipalaksi. Tarhalle palatessa aloimme jakamaan vettä valtaviin vesisoikkoihin, joihin innokkaimmat astelivat mahaansa viilentämään. Adrian jakoi vettä juomakuppeihin kenneleissä oleville koiruuksille. Tuo vedenhakureissu oli jokapäiväinen juttu, koska vettä kului kuumina kesäpäivinä runsaasti. Pitihän siitä riittää vadillinen myös meille jokaiselle iltapesuihin.
Seuraavana päivänä päätin ruveta harjaamaan pörrökarvaisia karvakuonolaisia eli otin innokkailta hoidettavilta varauksia ja ryhdyin hommiin. Tunkua riitti, kun kaikki halusivat harjausta. Siinä harjatessani huomasin erään koiran turkissa inhottavia, mustia pikku olioita. Kirppuja!!! Käääk!!! Sain tietysti alkuun sätkyn, koska en ollut koskaan aiemmin moisia otuksia nähnyt. Äitini oli niistä kyllä kertonut, mutta en ollut varautunut tekemään itse sellaisten kanssa tuttavuutta. Alkujärkytyksen jälkeen hihkuin luliaa apuun ja hän tuli pullon kanssa, joka sisälsi jonkinlaista kirppuja karkoittavaa nestettä. Siinä sitä sitten pumpulitupolla levittelin tuohon koiraraasuun, joka ei ymmärtänyt minun hyviä pyrkimyksiäni. Se katsoi minua lähinnä sen näköisenä kuin olisin ollut hieman höyrähtänyt. Nooo, antoi minun kuitenkin hoitaa hommani, kun höpöttelin sille mukavia.
Sainpa tutustua niihin pikkuotuksiin lähemminkin, kun otin Iulian kiellosta huolimatta muutaman hellyyttä kaipaavan pikkukoiran huoneeseeni ja viereeni nukkumaan. Pieni chihuahuan kokoinen Ola halusi ehdottomasti nukkua rintani päällä ja kirputhan sitten maistelivat minuakin todetakseen minut liian pahanmakuiseksi. Kotiin palattuani sainkin sitten reissusta muistona pari viikkoa rapsutella itseäni.
Kyllä, sydämenvaltaajat tekivät todellakin tehtävänsä. Tuohon kahden viikon ensimmäiseen vierailuuni yksityiselle rescuekoiratarhalle sisältyi paljon onnen hetkiä, kun sain paijata noita suloisia jonkun hylkäämiä tassuttelijoita ja antaa niille edes hetkellisen hyvän mielen tunteen. Toisaalta myös sieltä lähteminen oli äärettömän raskasta, kun olisin halunnut vuokrata rekka-auton ja kuljettaa ne kaikki tänne koti-Suomeen jonkun eläinrakkaan ihmisen paijattavaksi ja hemmoteltavaksi. Kyyneleethän siinä kihosivat silmiini, kun nuo rakkaat piti hyvästellä. Sen ilkeän ahdistavan palan noustessa kurkkuuni, kun ymmärsin, että kaikki niistä eivät tule koskaan tietämään millaista on olla rakastettu perheenjäsen.
Millaista on saada masu täyteen ruokaa joka päivä, saada loputtomasti hellyyttä ja rapsutuksia, nauttia leikkimisestä ja nukahtaa omaan turvalliseen ja pehmoiseen petiin. Tuolloin päätin, että haluan tehdä kaikkeni, että edes muutamat noista hyljätyistä koiraparoista saavat tuon onnen kokea. Minun laumaanihan sitten myöskin muutamia vuosia myöhemmin päätyivät romanialaiset rescuekoirasisarukset Lissu ja Dede, mutta se on jo oma tarinansa ja siihen palaan myöhemmin. Tuohon ensimmäiseen reissuuni sisältyi myöskin aika hurja ilta, kun 30:n mustalaismiehen joukko hyökkäsi koiratarhalle. Siitä kerron sitten seuraavassa postauksessani tarkemmin.
